(Suomalaiset sanat: Kaarle Viikate)
Poikanen olin kun kutsun mä sain käydä kotoani rintamalle
Äiti ei itkenyt, totesi vain muista pukea lämmintä alle
Ja me marssimme, tanssimme, kaaduimmekin mutta nousimme isänmaasta
Minä iltaruskossa ikäni näin, miltä tuntuikaan se sotilaasta
Vapaaehtoisten jonossa seisoen sain kokardin käteeni viimein
Ikääni vuoden, kaks lisäten, oli hinku sankaritekoihin kiirein
Taakse poistu! ja Asento!, Olalle vie! – käskyt seuraavana Jumalasta
ja kun ruotu on suora ja leveä tie, miltä tuntuikaan se sotilaasta
Minä havahduin huutoon ja toverin näin saaneen sirpalekäätyjä kaulaan
Nyt hän kaskeaa kantojaan alta päin, mitä hänelle voisikaan laulaa?
Ehkä mudasta, hurmeesta, haudoistakin vaiko lämmöstä kodikkaasta?
Mut vaik` äitiä huusin, ei hän saapunutkaan
Minä sarkana makaan myös kynnösmaan
jossa jäljellä ei kiveä, kantoakaan
Eikä nimiämme muista ainoakaan
Miltä tuntuukaan sotilaasta.
